Vanha tuttu hirviseikkailee.blogspot.com oli mennyt syystä tai kolmannesta lukkoon. Ehkä sensuuri iski tai ehkä päivitystauko venähti siinä määrin pitkäksi, että ylläpito katsoi asiakseen passittaa hirven seikkailemaan bittiavaruuden hautausmaille. Mutta ei se mitään. Uusi blogi on perustettu ja meno sen kun paranee.
Tähän alkuun lienee paikallaan julkaista päivitystauon ja koko tähän astisen elämäni merkittävin uutinen. Kosin nimittäin avovaimoani Heidiä 1.12.2008 ja sain myöntävän vastauksen. Asiasta oli keskusteltu periaatteen tasolla jo etukäteen, mutta asiakseni jäi yllättää itse toteutuksella ja sen ajankohdalla. Niinpä duunasin sormuksen suklaakalenterin ensimmäiseen luukkuun. Voin kertoa, että homma oli teoriassa helpompi kuin miksi se käytännössä osoittautui. Suklaakalenterin avaaminen siten, että sen pystyy myös sulkemaan uudestaan niin ettei kalenteri näyttäisi päälle päin kauhean peukaloidulta, on haasteellista toimintaa. Näpertely sai kuitenkin arvoisensa palkinnon, sillä yllätys oli täydellinen. Vastapuoli ehti olla jopa sekunnin murto-osan pettynyt, koska luuli saaneensa aiemmin lupaamani suklaakalenterin sijasta lelukalenterin joulun odotusta värittämään.
Toinen, joskaan ei merkittävyydessään millään tavalla edelliseen verrattavissa oleva, päivitystauon aikainen tapahtuma oli lyhyt mutta hapokas paluu kisaladulle. Joulun ja uuden vuoden välipäivinä sain nimittäin puhelun Mäkirannalta, joka halusi allekirjoittaneen edustamaan loppiaisena kisailtavaan maakuntaviestiin. Pienen pähkäilyn jälkeen päätin suostua. Seuraava ohjelmanumero oli etsiä sukset jostakin sekaisen varastomme syövereistä. Hikilaudat löytyivät ja ehdin käydä niitä jopa muutaman kerran ulkoiluttamassa ennen kuin löysin itseni ja kroppani Porin maauimalan hiihtostadionilta numerolappu rinnuksissa, sukset jalassa ja perhoset mahassa.
En muista koska olisin jännittänyt kilpailusuoritusta yhtä paljon. Jännitys johtui kaiketi surkeasta valmistautumisesta, olihan sukset tuolloin kisapäivänä jalassani peräti kuudetta kertaa kuluvan talven lumilla. Vanhoilla pohjilla homma kuitenkin hoitui kohtuullisesti. Joukkueemme (NoNo II) sijoittui neljänneksi viestissä ja henkilökohtaisesti olin 10km ankkuriosuuden kolmanneksi nopein. Osuuden kuninkaalta, NoNo ykkösen Pihlajamäen Vellulta, tuli pataan 45 sekuntia. Tämän viestisuorituksen jälkeen vannoin hakkaavani sukset sytykkeiksi ja polttavani ne saunan pesässä yhdessä kisatrikoiden kanssa, sen verran sitruunalta touhu maistui.
Mitä vielä. Postauksen otsikko "Comeback" sisältää nimittäin kahtalaisen merkityksen. Yhtälailla se ilmoittaa blogin paluusta satunnaisten internetsurffailijoiden kiusaksi kuin myös allekirjoittaneen paluusta kisabaanoille, ainakin hetkeksi. Tuli nimittäin kohtalaisen sosiaalisen paineen alla luvattua hoitaa oma ruutu NoNo:n sm-viestijoukkueen puolesta. Suuntana on siis Kontiolahti kuluvan kuukauden viimeisenä viikonloppuna. Ja kun kerran niin kauas tulee lähdettyä niin miksi ei laturetkeilisi yhden viisikymppisen samaan hintaan.
Sm-tason kisoihin ei kuitenkaan kehtaa startata ihan kylmiltään. Tämä fakta sai allekirjoittaneen tutkimaan hiihtokalenteri.fi -sivustoa sillä silmällä. Comebackin ajankohta on täten lyöty lukkoon ja kroppa ahdetaan kireään kisapukuun, joka ei siis sittenkään päätynyt saunan tulipesään, 15.3. Pihtiputaalla eli "puttaalla", kuten paikalliset alkuasukkaat kotikyläänsä kutsuvat.
Allekirjoittanut tulee olemaan 99% todennäköisyydellä kisan heikoiten harjoitellut osallistuja. Takana on kaksi noin kahden viikon harjoittelujaksoa tunti päivässä periaatteella ja niiden välissä sairastettu influenssa, jonka aikana kuumemittarin lukemat huiteli kolme päivää yli 38 asteessa, ja kahden viikon Thaimaan lomareissu. Molempien edellä mainittujen aikana tuli pitää huolta nesteytyksestä. Jälkimmäisen nesteissä oli enemmän prosentteja. Kaikki edellä mainitut seikat yhteen laskien ja lisäämällä niihin se fakta, että viimeisen yhdentoista kuukauden aikana olen lenkkeillyt yhteensä noin sata tuntia ja nekin kevyesti, saadaan aikaiseksi johtopäätös, jonka mukaan olen erittäin yllättynyt, mikäli onnistun jättämään yhdenkin kuolaturpaisen siivunjauhajan taakseni tuloslistalla.
Tässä vaiheessa on aika sanoa hetkeksi heissulivei tälle blogihössötykselle ja palailla takaisin sorvin ääreen, jotta minustakin kehkeytyisi jonakin päivänä ihan oikea automaatioinsinööri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti