Hiihtokausi avattu

Tällä kertaa kapulat pääsi laittamaan jalkaan poikkeuksellisen aikaisin. Ensimmäinen nelivetolenkki tuli suoritettua Laajavuoren maastoissa 11.11., mikä on henkilökohtainen ennätys sarjassa varhaisin hiihtokauden avaus, kun pohjoisen lumileirejä ei lasketa mukaan.

Onhan se baana möykkyinen ja kaiken maailman koirankusettajia ja sauvakävelijöitä pyörii jaloissa enemmän kuin tarpeeksi. Kummasti vaan vaatimustaso olosuhteita kohtaan laskee, kun tavoitteellisuus poistetaan urheilusta, minkä olen havainnut siitä, että kumpikaan edellä mainittu ryhmä ei jaksa enää nostattaa kovinkaan paljoa verenpainetta.

Eilen kiskasin vapaapäivän kunniaksi uuden setin vaparia ja jessus että pakarat huusi hoosiannaa. Tästä vedin johtopäätöksen, että vaikka syksyn juoksentelut ovatkin pitäneet kuntoa ja hapenottoa yllä, niin lihaskestävyydessä on hirmuisesti parantamisen varaa. Mutta siihen vaivaan on olemassa yksinkertainen resepti. Kirjainyhdistelmät sl ja tt kertovat kaiken oleellisen. Saa nähdä löytyykö motivaatiota vai mennäänkö eteenpäin samoilla pelimerkeillä, joilla tähänkin asti on tultu.

Ensi viikon sääennusteet vaikuttavat siinä määrin arveluttavilta hiihtokelien kannalta, että niiden pysyvyydestä ei oikein uskalla mennä sanomaan. Pitäisi kaiketi yrittää hyödyntää tällä hetkellä vallitseva tilanne maksimaalisesti ja käydä tänäänkin kelkottelemassa hiihtolenkinpoikanen. Katsotaan vieläkö ajatus inspiroi, kun käyn ensin koulussa säätämässä MySql-tietokantojen kanssa.

Illalla on sitten ohjelmassa karkkia korville eli Amorphiksen keikka Lutakossa. Allekirjoittaneen hartaana toiveena olisi kuulla makiat Sky is Mine, From the Heaven of My Heart ja Brother Moon. Muulla setillä ei ole niin isosti väliä.

Tässä vaiheessa pitäisi kai varoa tällaisia massatapahtumia, kun jotakin kulkutauteja kuuluu olevan liikkeellä. Mistä päästäänkin siihen, kuinka saakelisti totinen kilpaurheilu rajoittaa elämää. Pitää yrittää varoa esimerkiksi tauteja ja muita suorituskykyä mahdollisesti alentavia juttuja. Ei kiitos sitä mulle enää koskaan.

Päivitys: Tänään on perjantai kolmastoista. Lycka till!

Opiskelua, GH:ta, lenkkeilyä, mökkeilyä.. ja Rise Against @ Kaapelitehdas!

Taas on kiirettä (opiskelu haittaa harrastuksia) pitänyt sen verran, ettei ole ehtinyt miettiä blogin päivitystä viikkokausiin. Ja silloinkin, jos olisi jostakin ihmeen syystä ollut aikaa, Guitar Hero on vetänyt pitemmän korren. Mikä siinä oikein on, että kaikista yksinkertaisimmat pelit ovat loppujen lopuksi kaikista koukuttavimpia?

Guitar Herossa ideana on metsästää tv:n ruudulla vilistäviä erivärisiä palikoita (simuloivat soitettavia nuotteja) painamalla oikeaan aikaan kitaran muotoisen ohjaimen nappuloita vasemman käden sormilla. Samanaikaisesti oikealla kädellä tulee vemputtaa nappia, joka puolestaan simuloi kitaran kielien rämpyttämistä. Kyseisessä pelissä menestyäkseen tulee siis omata huikea silmän ja sormien välinen koordinaatiokyky sekä rutkasti nopeutta.

Meidän huushollin kitarasankarista ei ole tässä vaiheessa epäselvyyttä. Heidi nimittäin tiluttelee jo valtaosan kappaleista läpi hard-tasolla, kun itse seilaan vielä mediumin ja hardin välimaastossa, vähän kappaleesta riippuen. Syytän tästä nakkisormiani, jotka eivät ole kyseiseen peliin optimaaliset. Todettakoon, että itse peli saapui keskuuteemme syyskuun alkupuolella, allekirjoittaneen syntymäpäivän kunniaksi (kiitos vielä kerran kulta). Tuolloin meidän molempien kokemus kitarasankaroimisesta oli mallia erittäin vähäinen, joten kehitys on ollut loppupeleissä aika vikkelää.

Kehitystä on ollut havaittavissa myös treenipuolella. Jonkin aivopierun seurauksena päätin alkaa syyskuun loppupuolella tekemään kalenteriin merkinnän suoritetusta urheilutuokiosta. Tätä tuskin voi pitää harjoituspäiväkirjan pitämisenä, koska en kirjaa ylös niin sanotun harjoituksen kestoa tai mitään muitakaan parametreja. Ainoastaan sen, että liikuttu on. Kauhukseni huomasin, että lokakuussa tuli liikuteltua kroppaa tavalla tai toisella peräti 21 kertaa. Tämän faktan todettuani oli pakko pohtia hetki, että meneekö taas liian vakavaksi. No ei mene kun ei anneta mennä.

Edellä mainitut lokakuun hikoilutuokiot (kestoltaan lähes aina 0.30-1.00) pitivät sisällään pääasiassa juoksua Laajavuoren tuttuakin tutummissa maastoissa ja mahtuipa mukaan yksi ihan aito sauvarinneharjoituskin. Kyseinen spektaakkeli oli Nousukunnon yhteistreenitapahtuma, jota kunnioitti läsnäolollaan myös kaksinkertainen mm-mitalisti Happo Heikkinen. Näiden lisäksi suoritin yhden extreme-henkisen maastofillariajelun reitillä Mahlu - Pylkönmäki.

Extremeä reissusta kehittyi olosuhteiden takia. Yöllä oli nimittäin satanut ensilumi, joka aamun valjettua loskaantui ilman lämmetessä. Kuvitelkaa mielessänne kuinka hyvin isonappulainen maastorengas heittää kyseistä törkyä munamankelilla ratsastavan idiootin niskaan. Jos mielikuvitus ei riitä, niin voin kertoa, että erittäin hyvin. Lenkin aikana tulikin tuttua tutummaksi tunne siitä, kuinka jääkylmä vesi valuu selkää pitkin kohti persevakoa. Harvinaisen vittumaisen pyörälenkin jälkeen keskityin koko viikonlopun rauhalliseen mökkeilyyn oman kullan kanssa. Hauskaa oli. Rentouttavaa myös.

Hyvää vastapainoa vähintään semiaktiiviselle lenkkeilytoiminnalle toi (mökkeilyn lisäksi) pitkään ja hartaasti odotettu Rise Againstin keikka. Kyseinen bändi, jota olen fanittanut jo vuositolkulla, veti ensimmäisen Suomen keikkansa ever 27.10. Helsingin Kaapelitehtaalla. Paikalle oli tietenkin pakko päästä, joten liput tuli hankittua hyvissä ajoin. Eli heti, kun tieto bändin vierailusta maamme kamaralle kiiri korviini. Taisi olla joskus viime keväänä. Siitä on muistaakseni jotain höpötystä täällä blogissakin, mutta en nyt jaksa alkaa tarkastamaan.

Itse keikka oli odotetun mahtava, mutta nyt täytyy heristää isosti sormea keikkapaikalle. Paska! Toisaalta mitä muuta voi odottaa, kun kyseessä on kapea mutta pitkä ja kaikuva teollisuushalli. Oman lisäjännityksensä keikkareissuun toi allekirjoittaneen autokuskin rooli. Taikajuomaa nauttineiden karttureiden suosiollisella avustuksella selvisimme kuitenkin perille kohtalaisen jouhevasti, vaikka kyseessä olikin ensimmäinen kertani auton ratissa pääkaupungin vilinässä.

Eksyimme vain kerran, mitä pidän hyvänä saavutuksena, koska kellään seurueestamme ei ollut etukäteen tietoa mihin pitäisi mennä. Lisäksi netistä printattu 15cm * 15cm nuhruinen kartta osoittautui maastossa kaikkea muuta kuin helppolukuiseksi. Pienen Kalliossa suoritetun sakkolenkin jälkeen onnistuimme kuitenkin paikantamaan sijaintimme erään alkuasukkaan suosiollisella avustuksella ja viimeiset kilometrit suunnistimme Kaapelitehtaalle tarkasti kuin telkkä pönttöön.

Nyt kun lokakuun tapahtumat on tuossa edellä vedetty yhteen, voidaan suorittaa pieni katsaus marraskuun ohjelmaan. Odotettavissa on pääasiassa opiskelua, opiskelua ja vielä kerran opiskelua. Muista ohjelmanumeroista ei ole muuta tietoa, kun että päivä kerrallaan tallustellaan eteenpäin ja odotetaan lunta hullun kiilto silmissä. Ihan sama tuleeko se taivaalta vai lumitykistä, mutta vaihteeksi olisi kiva päästä hiihtelemään. Turpikselle vinkkinä (jos sattuu tätä lukemaan), että lisenssiasiat on hoidettu kuntoon hyvissä ajoin. Eli ihan suosiolla en siihen maksalaatikkoon rupea lähemmin tutustumaan, vaikka paskassa kunnossa olenkin.