Pahoittelen, että raportointi kauden pää- ja samalla päätösbileistä on vähän viipynyt. Heppoisa selitys tähän kuuluu, että opiskeluhommelit ja niin sanottu elämä ovat vaihteeksi yhteistuumin haitanneet blogin ylläpitämistä.
Tällä kertaa ei löydy motivaatiota samanlaisen stoorin kirjoitteluun kuin pyöreä vuosi sitten, mutta pääpiirteissään viikonloppu sujui samoja linjoja noudatellen kuin edellisellä kerralla. Ainoat poikkeavuudet taisi olla siinä, että perjantaina ei tarvinnut turvautua lainavehkeisiin, että viikonlopun aikana tuli syötyä yksi bbq-chicken pannupizza vähemmän ja että sunnuntaina mentiin hartsanpertsaa viime vuotisen vaparin sijasta.
Itse kisat sujuivat siten, että viesti meni meidän porukalta enemmän tai vähemmän vihkoon ja huononnusta edellisvuoden sijoitukseen napsahti kahdeksan sijaa. Itse starttasin poikkeuksellisesti jo kolmannelle osuudelle. Joidenkin arvioiden mukaan olisin onnistunut ihan mukavasti, mutta oma tuntemus oli, että kovempaa olisi pitänyt kulkea. Jostakin syystä vapariin ei löytynyt enää Pylkön hiihdon jälkeen kaipaamaani rentoutta. Syy löytynee etureisistä, joilla on tapana jumittaa isosti kovien pertsan rutistusten jälkeen ja haitata ratkaisevasti suoritusta sillä nopeammalla ja muutenkin coolimmalla hiihtotavalla.
Jos viesti menikin alavireisesti, niin sunnuntain 50km rullasi täysin päinvastoin. Ilahduin heti aamulla herätessäni kun havaitsin, että taivaalta ropisi vettä kohtalaiseen tahtiin. Oli siis ilmiselvää, että suksen pohjaan tuli vetää liisteriä, mikä puolestaan takaisi hyvin pitävän suksen. Voitelu onnistuikin kiitettävästi ja meno maistui alusta asti. Tuloksena ehkä paras suoritukseni pertsalla ikinä. Tuli nimittäin saatua vallitsevasta suorituskyvystä kaikki irti sitä kuuluisaa viimeistä pisaraa myöten. TV-aikaakin ropisi valitettavan paljon, ihan haastattelua myöten.
Tulokset, SM-Kontiolahti
Seuraavana "urheilullisena" ohjelmanumerona olisi tuttuakin tutumpi kisakauden päätösseremonia, Nousukunto-sprintti. Eli ei muuta kun kypärä päähän ja menoksi!
