Tuli harrastettua eilettäin pienimuotoista maakuntamatkailua. Fillarin seljässä. Päivän etappi kulki reittiä JKL -> Petäjävesi -> Multia -> Uurainen -> JKL. Alkumatka Multialle asti oli aikalailla tasaista (=tylsää), mutta siitä eteenpäin alkoi sitten vastaan tulla jonkin verran mäkeäkin.
Reissun keskinopeus oli hieman alle 32 km/h ja tuntemukset että yllättävän kevyesti kulki. Kevyt on tässä yhteydessä suhteellinen ilmaisu, sillä kotia päästyä päätä huimasi ja reiska tärisi siihen malliin, että loppupäivä kului lepäilyn merkeissä. Pääasiassa vaakatasossa.
Anyway. Tuollaisen setin kohtuullisen vaivaton suorittaminen antoi jo tässä vaiheessa varmuuden siitä, että 50 km Puijolla ensi maaliskuun lopussa ei ole ollenkaan mahdoton temppu. Kaikki riippuu vaan aika paljon siitä, minkälaiseksi syksyn aikataulut loppupeleissä muodostuvat.
Aina se tarvittava tunti löytyisi aikaa, mutta ihan toinen juttu on, että mikä on motivaatiotilanne kymmenen tunnin koulupäivän jälkeen. Maailmassa on kuitenkin niin paljon tärkeämpiäkin asioita, joille on varattava aikansa, kuin nämä urheiluhullutukset.
Hullutuksista puheen ollen. Ensi viikon tiistaina, 17.8., olisi tarkoitus suorittaa cooperin testi Nousukunnon porukalla (lisäinformaatiota löytyy linkkiä coolisti napsauttamalla). Tapahtumapaikkana on viime kesältä tuttu kampuksen kenttä ja allekirjoittaneen tavoitteena lähteä rymistelemään viime vuotiseen malliin 3300 metrin vauhtia. Nyt vaan kaikki paikalle näyttämään miten se tossu on syönnillään sen ainaisen nk-chätissä uhoamisen sijasta!
15.8.2010
11.8.2010
Interrail 2010, osa II
München, 1.6. & 2.6.
- Ensimmäinen osa julkaistu 26.7.
Suhteellisen rauhallisesti nukutun yön jälkeen, ainoastaan muutaman kämppiksen kuorsaus hieman häiritsi, oli tullut aika tutustua hostellin nettisivuilla mainostettuun Baijerilaiseen aamiaiseen. Kattaus osoittautui melko vaatimattomaksi, mutta se selittyi osaltaan sillä, että löntystelimme aamupalapöytään turhan myöhään. Muut asukkaat olivat ehtineet syödä pois leijonanosan herkuista, joita ei ilmeisesti ollut varattu ihan tarpeeksi koko hostellin ruokkimista varten. Tästä viisastuneina päätimme herätä tulevina aamuina hieman aikaisemmin.
Aamupalan ja muiden päivänavausrituaalien jälkeen suunnistimme taas Münchenin päärautatieasemalle. Edellisenä iltana olimme suunnitelleet, että tämän ensimmäisen kokonaisen Saksan maaperällä vietettävän päivän ohjelmassa tulisi olemaan retki Dachaun kaupunkiin. Dachau sijaitsee muistikuvieni mukaan noin 25 kilometriä Münchenista länteen ja matka retkikohteeseemme oli tarkoitus taittaa yllättäen S-Bahnilla. Lipun osto oli edelleen haastava toimenpide, mutta tällä kertaa se onnistui lopulta ihan itse, ilman ulkopuolista apua.
Hyppäsimme junasta ulos Dachaun asemalla vakaana aikomuksenamme käydä katsastamassa paikkakunnan tunnetuin nähtävyys, keskitysleiri. Asemalta johti opastetaulut kohti leiriä, mutta jostakin syystä eksyimme reitiltä heti alkuunsa. Emme kuitenkaan lannistuneet pienestä suunnistusvirheestä vaan päätimme kiivetä eteemme ilmestyneelle kukkulalle, jonka päälle oli rakennettu opasteista päätellen jonkin sortin linna. Kukkulalle kiipeäminen osoittautui hikiseksi hommaksi, koleasta kelistä huolimatta. Linnan pihalta napattiin muutamat pakolliset turistikuvat, minkä jälkeen lähdimme uudestaan etsimään tietä keskitysleiriin.
Reitti löytyikin ihan vahingossa ja muutaman kilometrin tallustelun jälkeen saatoimme kulkea sisään portista, jossa lukivat kuuluisat sanat. Arbeit macht frei. Kyseinen leiri oli natsisaksan ensimmäinen keskitysleiri. Alunperin se toimi työleirinä, mutta historiansa aikana se ehti toimia lähes kaikkien natsien muissa keskitysleireissään suorittamien hirmutöiden koelaboratoriona. Paikka veti hiljaiseksi, mutta oli ehdottomasti vierailun arvoinen.
Keskitysleirivierailun jälkeen lähdimme tallustelemaan takaisin kohti Dachaun asemaa. Matkalla poikkesimme täydentämässä päivän aikana huvenneita energiavarastoja pizzan avulla.Tässä vaiheessa on syytä mainita, että keskitysleirin aikaansaamasta kolkosta maineestaan huolimatta Dachau on erittäin kaunis pikkukaupunki, joen ja puistojen ansiosta sitä voisi kuvailla jopa luonnonläheiseksi. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde, mikäli eksyy Müncheniin ja omaa muutaman tunnin ylimääräistä aikaa.
Hostellille palattuamme päätimme lepäillä hetken ja miettiä siinä samalla illan ohjelmaa. Koska matkalipussa oli edellisen päivän tapaan virtasta jäljellä, päätimme ajella lisää julkisilla. Ajoimme ensin S-Bahnilla Marienplatzille ja siitä edelleen U-Bahnilla, paikallisella metrolla, Olympiapuistoon. Tuli suorastaan nostalginen fiilis, kun pääsi paikan päälle katsastamaan maisemia, joissa Lasse Viren suoritti urotöitään vuonna 1972. Tosin emme päässeet sisään stadionille, se oli mennyt sulki jo tunti aikaisemmin, mutta muutama kuva tuli räpsittyä ristikon läpi.
Seuraavaksi kiipesimme Heidin ehdotuksesta Olympiabergille, mistä olikin komeat näkymät kaupungin ylle. Tästä eteenpäin koko reissua tuli leimaamaan pyrkimys päästä mahdollisimman korkealle. Lähes jokainen matkakohteisiimme osunut huippu, joka oli järkevästi ajatellen jalkapatikassa saavutettavissa, tuli valloitettua. Kun Olympiapuisto oli nähty, oli aika palata hostellille ottamaan lepiä. Tällä kertaa jätettiin happy hour katsastamatta ja painuttiin unten maille ihan ihmisten ajoissa.
Viimeinen kokonainen päivä Münchenissa valkeni sateisena ja harmaana. Suunnitelmissa oli ollut käydä tutustumassa Englischer Garten -nimiseen puistoalueeseen, joka on kuulemiemme huhujen mukaan aurinkoisilla keleillä nudistien ja muiden kikkelinvilkuttajien suosiossa. Sateen lannistamana päätimme luopua suunnitelmasta.
Sen sijaan hyökkäsimme jonkin sortin nettikioskiin varailemaan tulevien kohteiden majoituksia. Näppäimistö aiheutti ongelmia, sillä jostakin kumman syystä emme saaneet englannin kielistä näppäimistöä toimimaan. Viereisessä kopissa kököttäneen, puhumansa kielen perusteella venäläiseksi tai joksikin muuksi slaaviksi arvioidun, herran avustuksella saatiin homma kuitenkin pelittämään.
Seuraavaksi suunnistimme kohti postitoimistoa, sillä olimme unohtaneet jättää siskolleni ja hänen miehelleen yksivuotishääpäiväkortin. Sen sijaan, että kortti olisi jäänyt heti alkumatkasta Porvooseen, se teki nyt kierroksen Keski-Euroopan kautta. Postimerkin osto kävi kätevästi automaatista. Seuraava toimenpide ei mennyt ihan nappiin, sillä pudotin kortin maan sisäiselle postille tarkoitettuun laatikkoon. Tätä kirjoitettaessa tiedämme kuitenkin, että erheestä huolimatta kortti meni perille.
Tässä vaiheessa maha alkoi murista uhkaavasti, joten lähdimme kävelemään kohti Marienplatzia aikomuksenamme aterioida kuuluisassa Hofbräuhausissa. Kyseinen bierhalle, eli vapaasti käännettynä oluthalli, osoittautui torvisoittokuntineen turhan meluisaksi ateriointipaikaksi. Sen sijaan päädyimme kilpailevan firman Augustiner Bierhalle:en. Paikan annokset osoittautuivat erinomaisiksi ja ne huuhdottiin kurkusta alas taattuun baijerilaiseen tapaan oluella.
Aterian jälkeen alkoi olla aika palailla hostellille. Illalla lähdimme juhlistamaan viimeistä Münchenin iltaamme happy hourin merkeissä. Hostellissamme oli jännä käytäntö, että netin kautta majoituksensa varanneet saivat rannekkeen, jonka haltija oli oikeutettu happy hour hintoihin koko illan ajan. Niiden tavallisten lisäksi tuli tutustuttua paikan erikoisuuteen. Eli pöytään kannettiin tarjotin, jossa oli kaksi tummaa olutta, kaksi tavallista lageria, kaksi weissbieria ja kaksi jägermeister-shottia. Oli ihan toimiva pakkaus kahdelle henkilölle.
Lienee sanomattakin selvää, että edellä mainitun setin jälkeen uni tuli herkästi eikä kämppisten kuorsaus ja muu mahdollinen mölinä ja kolistelu paljoa häirinnyt. Aamulla tulisi sitten olemaan suuri hetki eli lähtö kohti Itävaltaa, kun reilikortti astuisi voimaan. Varmuuden vuoksi laitoin viimeisenä työnä ennen nukahtamista herätyksen sekä kännykkään että rannekelloon pienentääkseni pommiin nukkumisen mahdollisuutta.
- Ensimmäinen osa julkaistu 26.7.
Suhteellisen rauhallisesti nukutun yön jälkeen, ainoastaan muutaman kämppiksen kuorsaus hieman häiritsi, oli tullut aika tutustua hostellin nettisivuilla mainostettuun Baijerilaiseen aamiaiseen. Kattaus osoittautui melko vaatimattomaksi, mutta se selittyi osaltaan sillä, että löntystelimme aamupalapöytään turhan myöhään. Muut asukkaat olivat ehtineet syödä pois leijonanosan herkuista, joita ei ilmeisesti ollut varattu ihan tarpeeksi koko hostellin ruokkimista varten. Tästä viisastuneina päätimme herätä tulevina aamuina hieman aikaisemmin.
Aamupalan ja muiden päivänavausrituaalien jälkeen suunnistimme taas Münchenin päärautatieasemalle. Edellisenä iltana olimme suunnitelleet, että tämän ensimmäisen kokonaisen Saksan maaperällä vietettävän päivän ohjelmassa tulisi olemaan retki Dachaun kaupunkiin. Dachau sijaitsee muistikuvieni mukaan noin 25 kilometriä Münchenista länteen ja matka retkikohteeseemme oli tarkoitus taittaa yllättäen S-Bahnilla. Lipun osto oli edelleen haastava toimenpide, mutta tällä kertaa se onnistui lopulta ihan itse, ilman ulkopuolista apua.
Hyppäsimme junasta ulos Dachaun asemalla vakaana aikomuksenamme käydä katsastamassa paikkakunnan tunnetuin nähtävyys, keskitysleiri. Asemalta johti opastetaulut kohti leiriä, mutta jostakin syystä eksyimme reitiltä heti alkuunsa. Emme kuitenkaan lannistuneet pienestä suunnistusvirheestä vaan päätimme kiivetä eteemme ilmestyneelle kukkulalle, jonka päälle oli rakennettu opasteista päätellen jonkin sortin linna. Kukkulalle kiipeäminen osoittautui hikiseksi hommaksi, koleasta kelistä huolimatta. Linnan pihalta napattiin muutamat pakolliset turistikuvat, minkä jälkeen lähdimme uudestaan etsimään tietä keskitysleiriin.
Reitti löytyikin ihan vahingossa ja muutaman kilometrin tallustelun jälkeen saatoimme kulkea sisään portista, jossa lukivat kuuluisat sanat. Arbeit macht frei. Kyseinen leiri oli natsisaksan ensimmäinen keskitysleiri. Alunperin se toimi työleirinä, mutta historiansa aikana se ehti toimia lähes kaikkien natsien muissa keskitysleireissään suorittamien hirmutöiden koelaboratoriona. Paikka veti hiljaiseksi, mutta oli ehdottomasti vierailun arvoinen.
Keskitysleirivierailun jälkeen lähdimme tallustelemaan takaisin kohti Dachaun asemaa. Matkalla poikkesimme täydentämässä päivän aikana huvenneita energiavarastoja pizzan avulla.Tässä vaiheessa on syytä mainita, että keskitysleirin aikaansaamasta kolkosta maineestaan huolimatta Dachau on erittäin kaunis pikkukaupunki, joen ja puistojen ansiosta sitä voisi kuvailla jopa luonnonläheiseksi. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kohde, mikäli eksyy Müncheniin ja omaa muutaman tunnin ylimääräistä aikaa.
Hostellille palattuamme päätimme lepäillä hetken ja miettiä siinä samalla illan ohjelmaa. Koska matkalipussa oli edellisen päivän tapaan virtasta jäljellä, päätimme ajella lisää julkisilla. Ajoimme ensin S-Bahnilla Marienplatzille ja siitä edelleen U-Bahnilla, paikallisella metrolla, Olympiapuistoon. Tuli suorastaan nostalginen fiilis, kun pääsi paikan päälle katsastamaan maisemia, joissa Lasse Viren suoritti urotöitään vuonna 1972. Tosin emme päässeet sisään stadionille, se oli mennyt sulki jo tunti aikaisemmin, mutta muutama kuva tuli räpsittyä ristikon läpi.
Seuraavaksi kiipesimme Heidin ehdotuksesta Olympiabergille, mistä olikin komeat näkymät kaupungin ylle. Tästä eteenpäin koko reissua tuli leimaamaan pyrkimys päästä mahdollisimman korkealle. Lähes jokainen matkakohteisiimme osunut huippu, joka oli järkevästi ajatellen jalkapatikassa saavutettavissa, tuli valloitettua. Kun Olympiapuisto oli nähty, oli aika palata hostellille ottamaan lepiä. Tällä kertaa jätettiin happy hour katsastamatta ja painuttiin unten maille ihan ihmisten ajoissa.
Viimeinen kokonainen päivä Münchenissa valkeni sateisena ja harmaana. Suunnitelmissa oli ollut käydä tutustumassa Englischer Garten -nimiseen puistoalueeseen, joka on kuulemiemme huhujen mukaan aurinkoisilla keleillä nudistien ja muiden kikkelinvilkuttajien suosiossa. Sateen lannistamana päätimme luopua suunnitelmasta.
Sen sijaan hyökkäsimme jonkin sortin nettikioskiin varailemaan tulevien kohteiden majoituksia. Näppäimistö aiheutti ongelmia, sillä jostakin kumman syystä emme saaneet englannin kielistä näppäimistöä toimimaan. Viereisessä kopissa kököttäneen, puhumansa kielen perusteella venäläiseksi tai joksikin muuksi slaaviksi arvioidun, herran avustuksella saatiin homma kuitenkin pelittämään.
Seuraavaksi suunnistimme kohti postitoimistoa, sillä olimme unohtaneet jättää siskolleni ja hänen miehelleen yksivuotishääpäiväkortin. Sen sijaan, että kortti olisi jäänyt heti alkumatkasta Porvooseen, se teki nyt kierroksen Keski-Euroopan kautta. Postimerkin osto kävi kätevästi automaatista. Seuraava toimenpide ei mennyt ihan nappiin, sillä pudotin kortin maan sisäiselle postille tarkoitettuun laatikkoon. Tätä kirjoitettaessa tiedämme kuitenkin, että erheestä huolimatta kortti meni perille.
Tässä vaiheessa maha alkoi murista uhkaavasti, joten lähdimme kävelemään kohti Marienplatzia aikomuksenamme aterioida kuuluisassa Hofbräuhausissa. Kyseinen bierhalle, eli vapaasti käännettynä oluthalli, osoittautui torvisoittokuntineen turhan meluisaksi ateriointipaikaksi. Sen sijaan päädyimme kilpailevan firman Augustiner Bierhalle:en. Paikan annokset osoittautuivat erinomaisiksi ja ne huuhdottiin kurkusta alas taattuun baijerilaiseen tapaan oluella.
Aterian jälkeen alkoi olla aika palailla hostellille. Illalla lähdimme juhlistamaan viimeistä Münchenin iltaamme happy hourin merkeissä. Hostellissamme oli jännä käytäntö, että netin kautta majoituksensa varanneet saivat rannekkeen, jonka haltija oli oikeutettu happy hour hintoihin koko illan ajan. Niiden tavallisten lisäksi tuli tutustuttua paikan erikoisuuteen. Eli pöytään kannettiin tarjotin, jossa oli kaksi tummaa olutta, kaksi tavallista lageria, kaksi weissbieria ja kaksi jägermeister-shottia. Oli ihan toimiva pakkaus kahdelle henkilölle.
Lienee sanomattakin selvää, että edellä mainitun setin jälkeen uni tuli herkästi eikä kämppisten kuorsaus ja muu mahdollinen mölinä ja kolistelu paljoa häirinnyt. Aamulla tulisi sitten olemaan suuri hetki eli lähtö kohti Itävaltaa, kun reilikortti astuisi voimaan. Varmuuden vuoksi laitoin viimeisenä työnä ennen nukahtamista herätyksen sekä kännykkään että rannekelloon pienentääkseni pommiin nukkumisen mahdollisuutta.
1.8.2010
Kauheeta rallia
Rallit tuli ja meni. Näkyvin ilmiö tapahtuman ympärillä oli känniääliöiden ja ympäristöön dumpattujen roskien määrän huikea kasvu katukuvassa. Kaikesta päätellen siis todella urheilullista porukkaa nämä moottori"urheilu" fanaatikot. No kaikilla suurtapahtumilla on lieveilmiönsä.
Eräs ralleihin liittyvä lieveilmiö on paikallisten hihhuleiden kadunvaltaustalkoot. Kyseisellä tapahtumalla pyritään kaiketi vastustamaan ralleja ja niiden edustamaa luonnonvaroja tuhlailevaa maailman menoa. Nykymuodossaan tämä hippeily ei tosin aiheuta ralleille minkäänlaista päänvaivaa, vaan kiusaa ainoastaan tavan kaupunkilaista ja vallatun kadunpätkän asukkaita, mikäli näillä ilmenisi akuutti ja pakottava tarve siirtyä moottoriajoneuvolla kotoaan paikkaan X.
Suosittelenkin hippijengiä valtaamaan ensi vuonna messukadun juopottelualueekseen. Tällä keinoin tapahtuma näkyisi ja tuntuisi siellä, mihin suuntaan se on suurilta osin kohdistettu. Epäilen tosin, että näin voimalliseen kannanottoon ei kyseisellä joukkiolla ole tarpeeksi munaa. Mistä päästään siihen, että koko reclaim the streets näyttäytyy tällaiselle tavan kansalaiselle lähinnä huomionhakuiselta hörhöilyltä, sinänsä tavoittelemisen arvoisista päämääristään huolimatta, kuin vakavasti otettavalta mielenilmaisulta.
Siinä missä Latvalat, Räikköset, Kankkuset ja kumppanit painoivat kauheaa rallia pitkin Keski-Suomen sorateitä, allekirjoittanut on pitänyt vähintään yhtä kauheaa rallia lenkkeilyn parissa. Tuli nimittäin tekaistua toinen yli viiden tunnin viikko putkeen. Tahti on ollut niin hurjaa, että jopa Heidi-kulta on muistanut varoittaa ylikunnon vaarasta.
Ohjelmassa on ollut pyöräilyä, rullaluistelua, juoksua ja keskivartaloon kohdistettua kotikuntopiiriä. Esimerkkinä yksittäisestä harjoituksesta voisi mainita maanantain kahden tunnin maantiefillaroinnin keskinopeudella ~34km/h, mikä on meikäläiselle melkoisen hurja suoritus, etenkin kun reitillä oli mäkeä ihan kiitettävästi kotimaamme pinnanmuotoihin suhteutettuna.
Eilen kävin sitten hölköttelemässä reipasta vauhtia Tuomiojärven ympäri. Tuolla reissulla tuli mieleen muutaman kerran, että asfaltilla juokseminen on vähäjärkisten touhua, etenkin auringon porottaessa lähes pilvettömältä taivaalta.
Illalla käytiin sitten Alban rannassa katsomassa Neste Rallin 60-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi järjestettyä hirmuista ilotulitusta. Oli ihan näyttävä spektaakkeli, kuulemma Suomen tähän astisen historian suurin ilotulitus, ja kuullosti siltä kuin kolmas maailmansota olisi saapunut Jyväsjärvelle. Porukkaa oli järven rannalla kuin pipoa ja pommituksen päätyttyä ruuhkat Mattilanniemessä suhteellisen kovaa luokkaa, kun kaikki yrittivät poistua paikalta yhtäaikaa.
P.S. Eilispäivän kovin urheilusuoritus oli rallipössöjen päinvastaisista näkemyksistä huolimatta Tero Pitkämäen EM-pronssi ja miesten 4*100m viestijoukkueen selviytyminen lajinsa finaaliin. Onnittelut molemmille edellä mainituille.
Eräs ralleihin liittyvä lieveilmiö on paikallisten hihhuleiden kadunvaltaustalkoot. Kyseisellä tapahtumalla pyritään kaiketi vastustamaan ralleja ja niiden edustamaa luonnonvaroja tuhlailevaa maailman menoa. Nykymuodossaan tämä hippeily ei tosin aiheuta ralleille minkäänlaista päänvaivaa, vaan kiusaa ainoastaan tavan kaupunkilaista ja vallatun kadunpätkän asukkaita, mikäli näillä ilmenisi akuutti ja pakottava tarve siirtyä moottoriajoneuvolla kotoaan paikkaan X.
Suosittelenkin hippijengiä valtaamaan ensi vuonna messukadun juopottelualueekseen. Tällä keinoin tapahtuma näkyisi ja tuntuisi siellä, mihin suuntaan se on suurilta osin kohdistettu. Epäilen tosin, että näin voimalliseen kannanottoon ei kyseisellä joukkiolla ole tarpeeksi munaa. Mistä päästään siihen, että koko reclaim the streets näyttäytyy tällaiselle tavan kansalaiselle lähinnä huomionhakuiselta hörhöilyltä, sinänsä tavoittelemisen arvoisista päämääristään huolimatta, kuin vakavasti otettavalta mielenilmaisulta.
Siinä missä Latvalat, Räikköset, Kankkuset ja kumppanit painoivat kauheaa rallia pitkin Keski-Suomen sorateitä, allekirjoittanut on pitänyt vähintään yhtä kauheaa rallia lenkkeilyn parissa. Tuli nimittäin tekaistua toinen yli viiden tunnin viikko putkeen. Tahti on ollut niin hurjaa, että jopa Heidi-kulta on muistanut varoittaa ylikunnon vaarasta.
Ohjelmassa on ollut pyöräilyä, rullaluistelua, juoksua ja keskivartaloon kohdistettua kotikuntopiiriä. Esimerkkinä yksittäisestä harjoituksesta voisi mainita maanantain kahden tunnin maantiefillaroinnin keskinopeudella ~34km/h, mikä on meikäläiselle melkoisen hurja suoritus, etenkin kun reitillä oli mäkeä ihan kiitettävästi kotimaamme pinnanmuotoihin suhteutettuna.
Eilen kävin sitten hölköttelemässä reipasta vauhtia Tuomiojärven ympäri. Tuolla reissulla tuli mieleen muutaman kerran, että asfaltilla juokseminen on vähäjärkisten touhua, etenkin auringon porottaessa lähes pilvettömältä taivaalta.
Illalla käytiin sitten Alban rannassa katsomassa Neste Rallin 60-vuotisjuhlallisuuksien kunniaksi järjestettyä hirmuista ilotulitusta. Oli ihan näyttävä spektaakkeli, kuulemma Suomen tähän astisen historian suurin ilotulitus, ja kuullosti siltä kuin kolmas maailmansota olisi saapunut Jyväsjärvelle. Porukkaa oli järven rannalla kuin pipoa ja pommituksen päätyttyä ruuhkat Mattilanniemessä suhteellisen kovaa luokkaa, kun kaikki yrittivät poistua paikalta yhtäaikaa.
P.S. Eilispäivän kovin urheilusuoritus oli rallipössöjen päinvastaisista näkemyksistä huolimatta Tero Pitkämäen EM-pronssi ja miesten 4*100m viestijoukkueen selviytyminen lajinsa finaaliin. Onnittelut molemmille edellä mainituille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)