Interrail 2010, osa III

München - Villach matkapäivä 3.6. (edellinen osa julkaistu 11.8.)

Kolmas kesäkuuta oli juhlapäivä. Reilikortti astui voimaan! Pomppasimme aamulla ylös punkasta kuin jousi välittömästi herätyskellon ensimmäisen äänimerkin jälkeen, edellisen illan happy hour -keikasta huolimatta. Aamutoimien ja aamupalan jälkeen nostimme rinkat selkään ja siirryimme asemalle odottelemaan junan lähtöä.

Olimme käyneet tiedusteluretkellä asemalaiturien välittömässä läheisyydessä jo edellisenä päivänä, joten syytä suurempaan paniikkiin tai hermoiluun ei ollut. Löysimme oikean junan kivuttomasti ja lähtökin tapahtui perisaksalaiseen tapaan jämptisti aikataulun mukaisena ajankohtana.

Junan nytkähtäessä liikkeelle kaivoimme kartan esille, että pystyisimme seuraamaan, missä milloinkin ollaan menossa. Havaittavissa oli siis selkeää rookie-reilaajan alkuinnostusta. Rata kulki ensin Salzburgiin, josta palattiin hieman länteen, minkä jälkeen junan reitti lävisti Itävallan lähes luotisuoraan pohjoisesta etelään (Villach sijaitsee maan eteläosassa, hyvin lähellä Italian ja Slovenian rajaa). Ikkunan takana vilisi ehkä koko reilireissun komeimpia maisemia, mistä tosin emme tuossa vaiheessa olleet tietoisia, vesiputouksineen ja jylhine vuoren rinteineen.

Matkaseuraksemme pölähti ensin "perhe matkalla" -tyyppinen viritelmä ja Salzburgissa junaan astui malesialaiseksi paljastunut jantteri, joka oli pakannut matkalaukkunsa mitä ilmeisimmin täyteen kiviä. Tämä jannu ei jaksanut nostaa laukkuaan matkatavaroille tarkoitetulle hyllylle, mutta avuliaana jätkänä autoin kaveria hädässä. Ukkeli oli hyvin otettu avusta ja siinä määrin vakuuttunut voimistani, että kehui minun olevan "very strong man".

Malesialaisheppu päätti jäädä istumaan viereeni. Hän ryhtyi välittömästi häiritsemään maisemien ihailuani lähes jatkuvalla höpötyksellä. Matkan aikana kävi muun muassa ilmi, että Malesia on jopa Suomea huonompi jalkapallossa, hän on nähnyt ampumahiihtoa Eurosportilta, minä olen hyvin vahva kun jaksoin nostaa hänen laukkunsa ja että on perin outoa kun minulla oli Samsungin kännykkä (hänellä itsellään oli Nokialainen).

Villachin aseman kohdalla sanoimme heiheit malesialaiselle matkaseuralaisellemme ja hyppäsimme ulos junasta. Hetken mietin, että miten heppu mahtaa saada laukkunsa alas hyllyltä kun saapuu määränpäähänsä, mutta eiköhän painovoima viimeistään hoitanut homman. Kovin pitkään ei ollut hyödyllistä jäädä pohtimaan tilannetta sillä taivas alkoi näyttää uhkaavalta, ennakoiden sateista keliä. Koska hostellille oli matkaa arviolta kolme kilometriä, katsoimme parhaaksi alkaa laittaa jalkaa toisen eteen.

Majoituspaikka löytyi parin sadekuuron värittämänä vaivattomasti, googlemapsista tulostetun kartan suosiollisella avustuksella. Tosin Heidi-kullalla alkoi pieni epäilyksen poikanen hiipiä mieleen siinä vaiheessa, kun tie jota pitkin tallustelimme, kulki suoraan paikallisen maalaistalon pihapiirin läpi. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi sillä heti mutkan takana odotti Jugend Hotel Egger uima-altaineen ja muine hienouksineen.

Kirjauduimme sisään, minkä jälkeen lähdimme välittömästi etsimään murua rinnan alle. Tässä vaiheessa huoneemme lukko hajosi, eikä henkilökuntaa ollut tietenkään mailla halmeilla. Emme jaksaneet kauan stressata lukon hajoamista vaan päätimme, että näin kovalta duolta ei kukaan uskalla varastaa, ja lähdimme lampsimaan takasin kaupungille päin.

Kyseinen päivä sattui olemaan jokin yleinen lepopäivä saksan kielisissä maissa, minkä johdosta lähes kaikki paikat olivat kiinni. Löysimme kuitenkin majatalon, jossa puhuttiin vain jotain ihmeellistä paikallista murretta. Onnistuin kaikesta huolimatta tilaamaan Wiener-schnitzelit mit pommes frites mieheen/naiseen, joten nälkää ei tarvinnut nähdä tänäkään päivänä. Ruokailun jälkeen patikoimme takaisin kämpille ja matkalla haimme huoltoasemalta pientä evästä seuraavaa päivää varten.

Illalla ehdimme havaita vielä ennen nukkumaan menoa, että huoneemme parvekkeelle ei olisi liiemmin menemistä, sillä paikallinen alkuasukas piti sitä reviirinään. Kyseessä oli siis saakelin iso herhiläinen, joka ryhtyi aina hyökkäilemään, jos joku kehtasi tunkeutua häikäilemättömästi parvekkeelle rentoutumistarkoitussa tai muuten vaan päivää paistattelemaan.

Näkymä parvekkeelta. Kuvattu ennen herhiläisen saapumista.

Talven odottelua

Syksy on vierähtänyt niin tiiviisti etupäässä opiskelukiireiden parissa, ettei ole ehtinyt/viitsinyt/jaksanut kirjoitella tänne. Viimeksi mainitsin, että kesällä tuli liikuteltua kroppaa aikalailla säännöllisesti, mutta nyt tilanne on palannut takaisin puhtaalle terveysliikuntatasolle. Sitkeä syysflunssa nimittäin tuli ja sotki suunnitelmat.

Syyskuun lopulla suunnittelin vielä, että kohta olisi aika lähteä kokeilemaan isoa kovaa Laajavuoren rinteeseen ja muutaman napakan treenin rohkaisemana olisi voinut jopa käydä kelkoittelemassa jonkun kisan jo joulukuussa.

Ja paskat. Edellä mainittu suunnitelman poikanen kuoli ja kuopattiin lähes välittömästi sen pälkähdettyä päähän. Flunssa tuli ja palautti tylysti takaisin maan pinnalle. Ja heti kun ensimmäinen tauti oli kukistettu, toinen valmisteli jo hyökkäystään. En muista tällaista tilannetta, että olisin joutunut potemaan flunssaa kaksi kertaa saman syksyn aikana, eikä tämä jälkimmäinen tunnu antautuvan sitten millään perkele.

Tällä hetkellä lähinnä odottelen, että ilmojen haltijat vääntää ison lumitykin todenteolla päälle ja pudottaa tänne Keski-Suomeen oikein miehekkään lumipeitteen. Laajavuoressa olisi kyllä tarjolla jo pieni runtu kesän yli säilötystä lumesta rakennettua baanaa, mutta toistaiseksi ei ole oikein houkutellut. Pitänee silti joku päivä käydä kokeilemassa, että vieläkö sitä pysyy pystyssä.

Edellisessä postauksessa ennakoin myös hieman tulevia tapahtumia keikkarintamalla. Nyt voi yhtä kokemusta viisaampana todeta, että on se Disco Ensemble vaan edelleen huikea live-bändi! Kesken keikan tullut palohälytyskään ei haitannut meininkiä yhtään. Päinvastoin, pieni happihyppy pihamaalle ainoastaan piristi. Huono puoli tietysti oli, että kyseisen ylimääräisen ohjelmanumeron takia bändi joutui pudottamaan pari biisiä loistavasta setistään.

Lopuksi lähetän vielä tätäkin viestintäkanavaa pitkin onnittelut perheen lisäyksen johdosta paksureisiselle joukkuetoverilleni ja tottakai myös hänen puolisolleen. Onnea! 

p.s. Tuli aikanaan aloitettua tuo matkakertomuksen kirjoittaminen, mutta siitä uhkaa muodostua niin sanottu ikuisuusprojekti.